Sairaala-asiaa

Nyt ollaan kotiuduttu. Lääkäri puhui, että oli osastolla perjantaina kun olin kovasti kotiin lähdössä, mutta tästä sitten ilmeisesti tulikin pidempi reissu. Totesin, että ei se mitään, että vaellusreissu meni jo ohitse ja ihminen on sopeutuvainen. Viimeinen vuorokausi oltiin sikäli turhaan osastolla, että oikeasti vain kerättiin molemmat voimia. Muualla maailmassa eristyshuoneen ulkopuolella oli tapahtunut sen verran, että ensimmäinen serkku kolmesta oli aloittanut oksentamisen viime yönä. Nyt jännityksellä odotetaan, että kuinka monta sukulaista tuo rotavirus vielä ehtiikään läpikäydä ja millaisella aikataululla. Itse uskon olevani immuuni tai sitten oireeton kantaja minimiehen viruskannalle, mutta mikään ei takaa sitä etteikö virus olisi ehtinyt muuntua matkalle sen verran, etten sitä itselleni onnistuisi nappaamaan serkuilta. Ehdotin jo (puolitosissaan), että jättäisin koko serkkukolmikon porukoilleni hoitoon ja hakisin heidät kotiin joskus ensi viikon loppupuolella terveenä ja rotavirusvapaana. Edelleen en tiedä mitään kamalampaa kuin oksennustauti. Ollaan kuitenkin taas kokemusta viisaampia ja päässäni olen vertaillut kahden eri sairaalan eroja. Erilaista kuitenkin on se, että silloin olimme suunnitellussa operaatiosta, kun nyt taas meidät siirrettiin päivystyksestä osastolle erityshuoneeseen. Lisäksi minimiehellä oli ikää viimeksi puoli vuotta vähemmän. Molemmista kuitenkin jäi lopulta hyvä fiilis ja pääasia, että minimies saatiin taas kuntoon!

Sairaalaan sisäänpääsy

Soitin päivystyspuhelimeen matkalla ja kyselin ohjeita mitä minun kuuluisi tehdä. Koska kuulema olin ulkopaikkakuntalainen ja minimiehen oireet sen verran monimuotoiset, minut ohjattiin tulemaan tarkistukseen päivystykseen siinä vaiheessa kun sairaalaan pääsen. Ulkopaikkakuntalaisena niitä ei kuitenkaan voitu syöttää mihinkään tietokantaan Sairaalaan saavuttaessa minut saatettiin infosta sairaalan päivystysvastaanottoon. Siellä kuitenkin sain melko tylyn vastaanoton ja minut lähetettiin terveyskeskuksen päivystykseen, koska asia ei ilmeisesti ollut tarpeeksi akuutti ja kiireellinen. Takaisin käskettiin tulla vain siinä tapauksessa jos ja kun saan lähetteen erikoissairaanhoitoon. Terveyskeskuksen päivystyksessä esitin asiani omalla vuorollani luukulla, jossa puolestaan arvioitiin, että lääkärin olisi vielä varuilta hyvä tarkistaa minimiehen kunto. Lääkäri tosiaan luokitteli minimiehelle keskivaikean kuivumisen ja sanoi, että lastenlääkärin pitäisi vielä tarkistaa nesteytyksen tarpeellisuus. Tästä sitten lähete kourassani palasin siihen pisteeseen, josta ylipäätänsä alunperin lähdin liikkeelle. Nyt meille kovasti pahoiteltiin, ettei heillä ollut tietoa minimiehen synnynnäisestä suoliepämuodostumasta, vaikka kovasti edelleen sanoin, että vaiva on jo hoidettu, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa (se tuli esille TK-lääkärin vastaanotolla, kun puhuttiin rotavirusrokotteesta tai meidän tapauksessa sen puutteesta). Samalla toinen täti kirjasi minimiehen tietoja koneelle ylös ja innoissaan jakoi esitteitä omakannasta ja alueen päivystävästä numerosta (jonne ylipäätänsä olin osannut soittaa ihan ilman esitettäkin monta tuntia aikaisemmin). Samalla muisti mainita, että tietokoneelle on nyt erikseen kirjattu ylös, että esitteet on minulle annettu. Itse en olisi vähemmän voinut esitteistä välittää vaan olin huolissani kalmankalpeasta jälkikasvustani. Kiltisti kuitenkin esitteet tungin kassiin. Tästä matka jatkui lastensairaanhoitajan perässä täysin tyhjälle lastenosastolle, jossa ei siis ollut iltamyöhään mitään toimintaa eikä kyllä potilaitakaan. Tämän jälkeen siirryttiin aavemaisen tyhjään odotustilaan odottelemaan lastenlääkäriä. Siitä matka jatkui kanyylin laittoon ja taas odottelimme pienen ikuisuuden odotushuoneesta, josta meidät tultiin noutamaan osastolle.

Minimiehen kanssa olemme kerran joutuneet 10 päivän ikäisenä Lastenklinikan päivystykseen kipuitkun takia. Tällöin meidät ohjattiin omaan yksityishuoneeseen, jossa tarvittavat tutkimukset tehtiin eikä meitä juoksutettu paikasta toiseen. Tosin silloin erikseen mainitsivat siitä, että vauva on niin pieni, ettei voi oleskella infektiopotilaiden kanssa samassa odotustilassa vaan tarvitsee oman huoneen. Ennen tätä kyllä yritin saada lähetettä juurikin Lastenklinikalle terveyskeskuksen kautta, joka osoittautui todella hankalaksi. Tämän jälkeen tein päätöksen, että jatkossa sairastumme aina virka-ajan ulkopuolella, jolloin meillä on oikeus marssia suoraan Lastenklinikan päivystykseen. Siitä miten käytännössä päivystysasiat siellä silloin toimivat ei ole kyllä mitään tietoa.

Hoitajat

Meillä oli ehkä maailman ihanin henkilökunta Lastenklinikan osastolle K6, joten tuntuu vähän epäreilulta verrata näitä kahta kokemusta keskenään. K6-osastolla tunsin oloni heti tervetulleeksi ja koska tiedossa oli suunniteltu osastojakso pääsimme paikanpäälle etukäteen haastatteluun lääkäreitä ja hoitajia tapaamaan. Hoitajat kävivät aina välillä ohikulkiessa minimiehen vointia ja kuulumisia kyselemässä.

Tällä kertaa pääsimme osastolle hiukan ennen puoltayötä ja saman tien eristykseen. Itselleni jäi vain sellainen mielikuva, että sen sijaan, että meidän voinnista oltaisiin oltu kiinnostuneita ja meille oltaisiin esitelty paikkoja. Meidät lähinnä vain lätkäistiin huoneeseen. Otin heti puheeksi minimiehen maitoallergian ja käytössä olevan Nutrilon peptin. Sitä ei ihan heti osastolle saatukaan eikä minullakaan sattunut olemaan mukana kuin pari pulloa hätävarajuomaa. Soitin lopulta tilausta porukoilleni tulemaan, että korviketölkkiä tarvittaisiin pikaisesti. Mitään ei oikein ohjeistettu ja kaiken jouduin opettelemaan ja kyselemään itse. Hoitajien soittokellokaan ei toiminut, joten oltiin kyllä aivan yksin eristyksessä kaikilta kanteilta. Tässä varmaan pääsyy miksi niin kovasti olin pois lähdössä heti ensimmäisen yön jälkeen.

Ruokaa sain ensimmäisen kerran seuraavana päivänä kanttiinista kello 16. Kyselin kyllä kovasti hoitajilta, että jos heillä olisi aikaa minimiehen perään katsella, mutta siihen suhtauduttiin hyvin nihkeästi ja ympäripyöreästi. Kipeää lastani en meinannut yksin jättää osastolle eristykseen huutamaan, joten tyydyn taas lähinnä vain selittämään kaikille miten huonosti asiat on täällä hoidettu tässäkin asiassa. Lopulta joku sanoi, että jos minimies voisi nukkua sen ajan kun olisin poissa. Yritin nukuttaa kipeää lasta kolme tuntia hiestä märkänä, väsyneenä, likaisena ja aivan epätoivoisena, että olisin päässyt pesulle ja syömään. Viivyin poissa hetken ja kun tulin takaisin hoitajaa, joka oli luvannut katsella minimiehen perään ei näkynyt ja löytynyt mistään. Ilmeisesti jälkikasvuni oli siis ollut täysin yksin eristyksessä tuon ajan.

Tämän jälkeen homma alkoi toimimaan ja meille sattui ihania hoitajia, jotka toivat itselleni lisäpeittoja ja totesivat, että kyllä heiltäkin saa korviketta jos sitä haluaisin käyttää, koska kuuluu vakiona ihan hoidon hintaan. Joku korjasi soittokellon ja alettiin varmistelemaan kanttiinin aukioloaikoja, että minäkin varmasti saisin syötyä. Takaisin tullessa hoitajilla oli aina antaa minulle raportti valmiina ja aina muistivat mainita juuri käyneen nukkuvaa minimiestä kurkkaamassa. Olisivat olleet valmiina myös hoitamaan minimiestä hereillä. Viimeisenä iltana minimies tosiaan pääsi vielä kylpyyn, kun ihana hoitaja meille kylpyammeenkin jostain taikoi.

Kokonaisuuden kannalta, kuinka onnistunut sairaalakokemus on, sanoisin olevan hoitajilla. Jokainen potilas, oli kuinka vähäpätöisen asian takia osastolla, on kuitenkin se kaikista tärkein omille vanhemmilleen ja kaikki me varmasti haluamme tulla huomioiduksi edes jollain tavalla.

Vanhempien läsnäolo

Lastenklinikan vanhaa puolta ei ole oikein tehty vierihoitoon ja jos kahden hengen potilashuoneissa oli kaksi lasta, yöpyminen lapsen vieressä ei ollut mahdollista. Ihana henkilökunta kuitenkin aina löysi jonkun kolon, jonne majoittaa vanhempi. Samalla käytiin läpi yhteiset pelisäännöt, että missä tapauksessa vanhempaa tultaisiin herättämään. Itse vietin osastolla ensimmäiset lapsivapaat yöt ja nukuin äänieristetyn kokoushuoneen lattialla patjalla huikean pitkiä katkeamattomia yöunia. Peseytymismahdollisuuksia ei myöskään ollut ja pitkäaikainen asuminen osastolla on varmasti hyvin epäkäytännöllistä, koska vanhemmille oli varattu minimaalinen jääkaappi (jonne omien eväiden tunkeminen oli todella työlästä), mikroaaltouuni ja kahvinkeitin.

Täällä eristyksessä minulle oli jo valmiiksi pedattu sänky minimiehen häkin viereen. Tosin minun yöpymisestä kukaan ei koskaan mitään kysynyt, vaan minun oletettiin hoitajan itse jälkikasvuni. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos en olisi ollut kykenevä paikalla olemaan. Eristyksen takia meillä oli myös oma kylpyhuone suihkuineen. Viereisen eristyshuoneen sulkutilassa myös bongasin mikron ja jääkaapin. Meiltä ne kuitenkin puuttuivat ilmeisesti vasta valmistuneen remontin takia.

Sairaalaruoka

Lastenklinikalla kävimme erikseen läpi ravitsemussuunnitelman yhdessä hoitajan kanssa ennen osastoa. Koska ikää oli reilu neljä kuukautta päätimme yhdessä jättää kokonaan kiinteiden maistelut kotipuoleen ja juottaa pelkkää maitoa. Erikoismaidon saamisessa ei ollut mitään ongelmia ja päin vastoin minun sanottiin tulleen juuri oikealle osastolle, että täällä osataan ruokkia erityisiäkin syöjiä. Ruokaa tuli silloin kun sitä vauva vaati.

Tällä kertaa jo pelkkä korvikkeen saaminen tuntui ensi alkuun työläältä. Koska minimies oli tullut osastolle puolen yön aikoihin, aamupalaakaan meille ei ollut tullut ja lounas ei löytänyt koskaan perille. Siinä vaiheessa kun ne lopulta alkoivat perille löytää olin aika ihmeissäni. Tiedän toki, että sormiruokailu on kovassa nousussa, mutta minimiehen annokset vastasivat kenen tahansa osastohoidossa olevan ruokaa ikään katsomatta. Yleensä lounas ja päivällinen käsitti kolme kippoa. Yhdessä oli jotain ruokaa, kuten pastaa ja kalapaloja, peruna ja jauhelihakastiketta tai jotain peruna-liha-kasviskiusausta, toisessa salaattia tai raastetta ja kolmannessa jälkiruokaa. Lisäksi lisukkeena oli aina leipä levitteellä. Jälkiruoat olivat sokerikiisseleitä tai rahkoja. Aamiaiseen kuului puuro, tuoremehu ja joku leipä leikkeleellä ja muutamalla kurkkuviipaleella. Iltapalaa meille ei koskaan tullut, koska normaalisti kuulema osastolla tarjoillaan kaurapuuroa, mutta gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle minimiehelle sitä ei voitu tarjoilla. Korvikkeeksi tarjottiin Piltin hedelmäsosetta, joka kyllä varmasti upposikin paremmin kuin sairaalapuurot. Ilmeisesti minulla sitten on erikoislaatuinen kymmenkuinen, mutta sihtikurkkuinen minimies edelleen sylkee riisinjyvätkin suustansa, joten näitä ruokia maistelemalla oppi sen verran, että käänsi varmuuden vuoksi aina päänsä pois ja sulki tiukasti suunsa. Lisäksi mausteena oli käytetty suolaa, jota ei edes suositella tämän ikäisille, kuten ei leikkeleitäkään. Ylimääräinen lisätty sokeri ei myöskään taida varsinaisesti täyttää imeväisikäisen ravintosuosituksia. Ainoat ruoat, jotka listalta upposivat olivat nämä makeat jälkiruoat. Huonona äitinä päätin olla kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota vaan pidin pääasiana, että edes jotain uppoaa, mutta onko tämä tavallista, että pikkupotilaille tarjoillaan normaalia sairaalaruokaa ottamatta huomioon lapsen ikää? Tarjottimella kyllä oli aina erillinen maininta yksilöidystä ruokavaliosta ja minimiehen ikäkin oli merkitty näkyville: 0,10V, joten onkohan lastani erehdytty pitämään 10-vuotiaana vai onko tämä sairaaloiden normaaliruokavalio imeväisikäiselle?