Totaaliyh ja korona

On paljon puhuttu eroperheistä, etä-vanhemmudesta sun muusta, mutta ainoastaan kerran Li Anderssonin olen nähnyt tweettaavan yksinhuoltajista siinä yhteydessä, että ehkä heidänkin tulisi joskus hoitaa mahdolliset työnsä ja opiskelunsa. Olemme tällä hetkellä motissa eristyksessä oman mittapuuni mukaan aika keskellä ei mitään pienehkössä kaupungissa, jossa koronavirusta on muutamia tapauksia ja jokaisen tautiketju on tiedossa. Meillä ei ole olemassa minkäänlaista turvaverkostoa täällä. Ei ole olemassa ketään, jolle soittaa jos tulisi tilanne, että esimerkiksi en kauppaan pääsisi tai joka katsoisi lastani, että kauppaan pääsisi yksin. Omat vanhemani asuvat 400 kilometrin päässä ja kuuluvat molemmat riskiryhmään sairauksiensa takia. Muut tukijoukot ovat niinikään satojen kilometrien päässä toiseen suuntaan. En oikeasti ole mistään muusta huolissani kun siitä, että itse sairastun niin, etten yksinkertaisesti kykene huolehtimaan lapsestani. Vuosi sitten sairastuin vanhempieni luona keskellä yötä ja ehkäpä hiukan nolona kävin hakemassa isäni lapseni kanssa nukkumaan, koska tein omasta mielestäni silloin kuolemaa. Olen hoitanut lastani migreenikohtauksen aikana. Sekoitellut puuroa ja käynyt aina välillä oksentamassa ja tullut taas kotiaskareita jatkamaan. Istuttanut lastani kuulokkeiden kanssa iPadin ääressä siinä vaiheessa, kun jokainen pienikin ääni on saanut ulvomaan kivusta päätä pidellen. Olen lojunut lastenhuoneen lattialla ja nukkunut yhdessä siellä lattialla päiväunia. Kerran makasin toppatakki kolmen peiton alla hampaat kalisten ja kaappasin vain lapseni kainaloon Ipadia katsomaan ja viereeni yöksi nukkumaan. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin sairaanakin jos on pakko. 

Tässä vaiheessa taitaa olla vähän myöhäistä mihinkään elämäntaparemonttiin. Sikainfluenssan jälkitautina sain astman, joka tarvitsee hoitoa päivittäin. Ihan peruslääkkeistä ei ole koskaan ollut apua, mutta uuden sukupolven pitkäaikaisen avaavan ja kortisonin kanssa tekevät ihmeitä. En ole edelleen raskauden jälkeen fyysisesti lähimaillakaan niissä mitoissa, joissa olin kolme vuotta sitten. Kiloja on edelleen yli 20 liikaa. Sairaalloisen lihava en ole, mutta on sitä paremmassakin bikinikuosissa oltu. Raskauden jälkeen riesaksi jäi myös korkea verenpaine, jota ei toistaiseksi ole saatu lääkitykselläkään laskettua normaaliksi. Luultavasti niiden kilojen karistaminen auttaisi siihenkin. En ole koskaan ollut yhtä rapakunnossa. Kaikki kuntoyritykset ovat kariutuneet, koska ei se koskaan ole ollut näin vaikeaa, joka varmaan sitäkin enemmän rapistuttaa kuntoa. Astmaatikot eivät kuulema kuulu enää riskiryhmään, jos hoito on tasapainossa ja kai niitä korkeampia verenpaineitakin esiintyy ihmisillä kuten myös enemmän liikakiloja. Kuitenkin kovasti ahdistaa ajatus siitä, että jos sattuisin saamaan viruksesta pahimman mahdollisen muodon se olisi menoa sitten, koska yleiskuntoa minulla ei ole nimeksikään.

Josta pääsenkin seuraavaan aiheeseen. Jos tulisin sairaaksi ja joutuisin sairaalaan, kuka ihme hoitaa lastani sillä aikaa? Lapseni joka tapauksessa joutuisi karanteeniin, mutta minne? Minulle on kyllä aina vakuuteltu, ettei minun koskaan tarvitse olla huolissaan siitä, että jos minulle sattuisi jotain, että rakkaimpani jäisi yksin, että hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Tosiasiassa varmasti koko homma menisi tappeluksi, koska isäni haluaisi huoltajuuden, mutta toista veljistäni olen pyytänyt hommaan jo pari vuotta sitten. Vastaavasti veljeni lapset jäisivät minulle jos molemmille vanhemmille sattuisi jotain. Veljeni taisi jo silloin sanoa, että minun pitäisi täyttää varmuuden vuoksi siitä jotkut viralliset paperit, mutta näin sitä vain luulee olevansa kuolematon, kunnes huomaakin, että asiat eivät aina mene niin kuin suunnittelisi. 

Mitäpä tähän lisäämään. Elämme hyvin eriskummallisia aikoja. Minulla on oikeasti töitä ja opiskeluita, jotka pitää hoitaa päivisin, jotta en tee henkilökohtaista konkurssia ja että meillä on oikeasti syksyllä tulevaisuus. Minkälainen ja missä, sitä tuskin kukaan vielä tietää. Tällä hetkellä hoidan kaupan ja apteekin tarvittaessa kerran viikossa yksin sillä aikaa kun mini on päiväkodissa. Ja kyllä. Lapseni tosiaan on toistaiseksi päiväkodissa edelleen. Viikon verran kipuilin asian kanssa, kunnes tulin siihen tulokseen, että näin toimin kaikkien parhaaksi. Välillä mini on ollut ryhmässä ainoa. Jos tilanne täällä muuttuu ja tautia alkaa olla enemmän liikkeellä, lapseni toki silloin siirtyy kotiin ja vingun meille jostain kauppa-apurin samalla kun pysymme neljän seinän sisällä 24/7. Ehkä lohduttavinta tässäkin on, että mini ei tule muistamaan näistä ajoista mitään eikä aikuisten huolet näin pientä lasta kosketa. Hyvin on meillä mukauduttu siihen, että kaikki aika ollaan käytännössä kotona ja joskus iltaisin käymme ulkoilemassa omassa yksinäisyydessämme. Toivottavasti tämä kuitenkin loppuisi pian. 

Mallipoikani mun

Elämässä sattuu ja tapahtuu ja meneillään on ensimmäinen kerta sitten edellisten opiskeluvuosien kun olen ihan totaalisesti pee aa ja rahaton. Koska opiskelen ansiosidonnaisell,  en saa laskuttaa kuvauspalkkioita, koska tienattu satanen jo pistäisi tukiasiat solmuun seuraavaksi pariksi kuukaudeksi. Asiaa ei ollenkaan auttanut tässä kuussa, että maksoin juuri pakastimessa köllivien solujen vuosivuokran (kahdesta laskusta maksoin päälle toimistomaksuja 30 euroa, jota sitäkään näin maallikkona en ymmärrä), päälle veden tasauslaskun (joka sekin oli kolminumeroinen summa) ja iltaopiskeluista olen maksanut lastenhoitajalle pari sataa. Opintoja aloittaessa mummi ehdottomasti halusi sponsoroida iltaopiskeluiden hoitomaksut, mutta äitini sairastuttua tilanne on muuttunut ymmärrettävästi. Me pärjäämme, eikä meiltä mitään puutu. Meillä on pakastin täynnä ruokaa samoin kuivatarvikkeita löytyy pari kaapillista. Eilen täytin jaakaapin. Kaikki laskut on maksettu ajallaan ja kuun vaihteessa taas helpottaa. Muutamalla kympillä pärjääminen viikon ajan poikkeustilanteessa ei luulisi olevan niin katastrofaalista…

Ja sitten eilen illalla satuin avaamaan sähköpostin ja miniä pyydettiin kuvauksiin täksi päiväksi. Viesti oli lähetetty neljän jälkeen ja jos kello ei olisi tuossa vaiheessa kun viestin satuin lukemaan ollut yhdeksän, itse maannut puolikuolleena flunssaisena sängyn pohjalla ja mini omassa huoneessaan täydessä unessa, olisin varmasti keksinyt keinon millä saada meidät aamuun mennessä toiselle puolelle Suomea. Tosiasiassa jos pankkitililläni olisi lojunut edes satanen bensarahaa olisin varmaan painunut baanalle, koska no, mitään järkevää selitystä en sille ole edelleen keksinyt muuta kuin, että fiilis on vähän sama kuin best in show koiran raahaaminen näyttelystä toiseen. Tiedän, että osa lapsista ja koirista nauttii kameran edessä ja kehässä keimailusta, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että omani kuuluu tuohon sarjaan edellisen näytön perusteella. Pitkään viime kuvaston julkaisun jälkeenkin mietin, että tässä rikotaan omia aikaisempia periaatteita aika ronskilla kädellä. Minä joka en jaa lapseni kasvokuvia netissä annoin lapseni kuvat levitykseen aika kevyin perustein. Mutta kun… äidin harrastus tämä tässä vaiheessa aika pitkälle on, eikä jälkikasvuni ole vielä kertaakaan erikseen kysellyt pääsevänsä kameran eteen stailattavaksi. Karkit kuitenkin maistuivat. Ja siinä missä muut brassailevat lapsen matemaattisilla tai verbaaleilla kyvyillä, on minullakin jotain mitä kehua ;)

Ensi kertaa odotellessa… toivottavasti sellainen tulee, jotta äiti pääsee taas toteuttamaan sisäistä tai ei välttämättä aina niin sisäistä stage mamia. 

Mallikokelas

Joskus reilu kuukausi sitten näin eräillä sivuilla, että eräs suomalainen vaatemerkki hakee potentiaalisia lapsimalleja tuleviin kuvauksiin. Näin intopiukeena “stage-momina” tietenkin ilmoitin oman jälkikasvuni, koska onhan minimies yksinkertaisesti vain niin söpö. Lisäksi meillä on aivan mahtava valokuvaaja, joka loihtii maagisia kuvia sadasosasekunnissa. Ehdin jo unohtaa koko ilmoituksen, enkä oikeasti edes koskaan ajatellut, että koko hakemuksen lähetys johtaa mihinkään, kunnes puhelin maanantaina puolen päivän aikaan soi. Kuumeisesti mietin, että mitä olen nyt tilannut vai olenko puoli vahingossa osallistunut joihin arpajaisiin, mutta ei. Minimies toivotettiin tervetulleeksi heti seuraavana aamuna kuvauksiin. 

Tässä vaiheessa haluaisin sanoa, että kaikki meni nappiin ja meillä asustaa pieni mallinalku, mutta kaksivuotias on aika tuurilla käyvä. Muskarissa on vähän sama juttu. Koskaan ei tiedä mikä persoona päättää ilahduttaa kyseisen 45 minuutin aikana. Asiaa ei myöskään auttanut yhtään, että minimies on kuluneen viikon aikana ollut hoidossa isovanhemmillaan sekä veljeni luona. Minimies siis tavallista enemmän haikailee perääni. Tästä huolimatta päätin, että kokemus kai se on tämäkin, sen jälkeen kun olin erikseen puhelimessakin varoittanut, että on ihan tuurista kiinni mitä sieltä on tulossa. 

Liian lyhyet yöunet, toista viikkoa kestänyt paasto ja peli oli sillä selvä. Kyseessä on lapsi, joka vilkuttelee kaikille vastaantulijoille, halailee muskarissa kaikki äidit läpi, näyttää peukkua ympärillä oleville ihmisille ja on äärettömän sosiaalinen, mutta kolmen tunnin kuvaukset (murto-osa oli varsinaista kuvissa olemista) vedettiin näin omasta näkökulmastani räkä poskella itkua tuhertaen samalla kun äiti piilotteli oven takana ja kaatoi aina välissä karkkia kitusiin. Sivuhuomautuksena muuten siinä missä muut hyytyivät loppua kohden, omani meni taukohuoneessa pitkin seiniä vaipat jalassa ensimmäisestä lisäainetripistään. 

Kuvaukset poikkesivat omakustanteisesta studiokuvauksesta siinä, että siellä mentiin täysin lapsen ehdoilla, pidettiin taukoa, haettiin leluja, täällä oikeasti piti pysyä kiinni aikataulussa eikä aikaa ylimääräisille hippaleikeille ja piilosille ollut. Valokuvaaja teki työtään ja ihan toiselle henkilölle oli sitten nakitettu pomppiminen ja tavaroiden heittely ylös ja alas ja kuvattavien viihdyttäminen. Minimies oli paikalla iPadin ja herkkujen kanssa ja pakko sanoa, että hienosti ainakin leikkivät ymmärtävänsä tilanteen ja kolmas vaatevaihtokin mentiin sillä mentaliteetilla, että kokeillaan jaksaako jälkikasvuni enää poseerata. Tämä oli myös ainoa kuva, jonka taisin nähdä loppupeleissä koneen ruudulta ja pääasiassa taisivat olla minimiehen kiharat ja liekö kasvoja edes koko kuvassa näkynyt, joka varmasti ylipäätänsä oli syy miksi meitä kuviin pyydettiin. 

Amatöörinä myös tein kammottavan virheen, että iskin kuvausvaatteet samantien päälle, jolloin tietenkin siinä vaiheessa kun kuvia olisi pitänyt ottaa, niihin oli jo ehtinyt kaatua mehua. Kovasti kyselin hiustenkuivaajan perään ja yritin parhaani mukaan kuivatella pöksyjä patterilla, joka sekin oli melkoinen virhe, koska tajusin kohta ettei pattereita ole taidettu putsata tällä vuosituhannella. Kuulema kuitenkin kuvankäsittelyllä päästään pitkälle ja siinä vaiheessa kun minimies kuolasi karkista viimeisen kuvauspaidan, osasin jo ottaa melko rennosti. Ipad ja hyvät eväät: siinä oli meidän motto.

Ihan tämän kokemuksen perusteella en uskalla väittää, että meillä asustaisi malli. Lähinnä jännitän, että toivottavasti sieltä löytyisi edes yksi painokelpoinen kuva, ettei meidän mukaan pyytäminen ollut aivan katastrofaalinen fiasko. Kovasti myös yritän lohduttaa itseäni, että toisena päivänä tilanne olisi voinut olla aivan toinen. Lisäksi siinä missä muut mallit olivat konkareita, meidän mini kuitenkin oli aivan ensikertalainen. Tuskinpa kuitenkaan tarvitsee odottaa uusintasoittoa ihan heti.

Kun oma äiti sairastuu

Äitini sai minut ollessansa 26-vuotias. Monella mittapuulla siis suhteellisen nuori. Vaikka omaa ikääkin on kertynyt jo jonkin verran, äitini on edelleen kiinni työelämässä. Muistan äitini vielä muutamia vuosia sitten sanoneen, että hän tulee olemaan töissä siihen saakka kun täyttää 68 vuotta, jolloin hänet varmaan potkitaan pihalle virheitä tehden. Ihan siihen saakka ei päästy. Äitini muisti on mielestäni reissannut parin viime vuoden aikana paljon. Etenkin viime vuonna se alkoi olla jo häiritsevää, koska huomasin toistavani samoja asioita aina vain uudestaan. Perhetuttujen ollessa kylässä samaan aikaan huomasin jännittäväni missä asioissa äitini sekoaisi ja huokaisevan helpotuksesta, kun sekoaminen oli vain ohimenevää. Kesällä unohtelun huomasivat myös veljeni koululaiset lapset, joille selitin mummin vain olevan vähän väsynyt. Veljeni ohittivat asian olankohautuksella ja pistivät sen normaalin unohduksen piikkiin. Isäni kanssa puhuin pidempään, joka kuulema ei halunnut ottaa sitä enää puheeksi, koska äitini hermostui asiasta ja huomasi asian isäni mukaan myös itsekin. Keväällä äidiltäni meni hajuaisti ja muutaman kerran nihkeästi äitini raahautui lääkärin vastaanotolle. Polyyppeja ei nenästä löytynyt. Itse tutkin asiaa ja tiesin jo siinä vaiheessa, että sillä on suora yhteys Alzhaimerin tautiin.

Kesällä muistan isäni sanoneen, että äidillä on kiirettä töissä, koska hän korjaa edellisen päivän virheitä. Viime viikolla työtoveri oli tullut kysymään onko kaikki ok, koska hänen aikansa menee vain äitini virheitä korjatessa. Siitä äitini lähti työterveyden kautta nyt alustavasti kuukauden sairaslomalle. Kuulema samalla olivat ottaneet puheeksi jonkun aikaisemmin teetetyn muistitestin, jossa oli jo näkynyt ongelmia muistin kanssa, mutta josta kukaan ei ollut kertonut tai lähettänyt jatkotutkimuksiin. Äitini olisi halunnut irtisanoa itsensä töistä, jonka lääkäri oli kieltänyt. Diagnoosia ei vielä ole, mutta eiköhän sieltä Alzhaimer tule. Tauti, josta gradunikin kirjoitin ja johon äidin äitini aikoinaan kuoli. Ikää mummilla oli yli 80 vuotta, mutta tautikin kyllä alkoi lähes vuosikymmen myöhemmin kuin äidilläni. 

Tuntuu hurjalta ja kurjalta. Äitini on ollut aina tukipilarini ja tsemppaajani. Äitini oli se henkilö, joka oli mukana minimiehen syntymässä ja joka vietti hänen kanssaan ensimmäiset tunnit samalla kun itse olin salissa parsittavana ja myöhemmin heräämössä odottamassa verenpaineiden tasaantumista (joka lopulta laskettiin alas lääkkeillä). Äitini ei ole mielestäni jaksanut minimiestä ihan niin paljon kuluneena vuonna, kun alustavasti luulin ja uskoin, mutta tärkeä hän kuitenkin on. Nytkin äitini puhelimessa selitti, kuinka hän kovasti yrittää saada villatakkia tehtyä, mutta siitä ei tule mitään kun hän tekee jatkuvasti virheitä ja joutuu purkamaan tekelettänsä. Vielä vuosi sitten katsoimme yhdessä neulemalleja ja äitini neuloi minimiehelle ihan mitä ikinä keksinkään pyytää. Samalla hän sanoi, että nyt kun hänkin on kotona he mielellään isäni kanssa ottaisivat minimiehen viikoksi hoitoon, jotta saisin kouluhommia tehtyä. 

Ensi kesänä meillä on edessä muutto. Tarkoitus oli muuttaa takaisin Etelä-Suomeen, mutta nyt huomaan miettiväni jos sittenkin kävisimme Idässä pyörähtämässä vuoden tai kaksi. Kaikki artikkelit joita yritin netistä kaivaa käsittelivät lähinnä tapauksia ja kokemuksia siitä, kun Alzhaimerin tauti oli puhjennut “oikeaan” aikaan, silloin kun ihmiset oikeasti ovat vanhuksia tai vastaavasti tapauksia, jossa Alzhaimer on puhjennut todella aikaisin. Kadunkohan jos en nyt vietä paria vuotta äitini lähellä vai syököhän lähisuhde sitten oman sisimpäni? Yleisesti olen nimittäin sitä mieltä, että pidempi välimatka on meille hyväksi. Nytkin tekisi mieli pistää sormet korvaan ja lauleskella.

Stressilelu

Tipautin tuliterän kannettavani niin, että nyt siinä on kulmassa ilkeä ruttu. Se häiritsee siinä määrin, että olen pari viimeistä vuorokautta voivotellut ruttua jokaiselle vastaantulijalle, kaivanut kannettavan kassista ja esitellyt ruttua. Eilen kieltäydyn koko konetta käyttämättä, koska ruttu ärsytti. Päälle kännykkä, jossa on tällä kertaa takalasi tuhannessa palassa ja ei naurata. Vakuutusyhtiö lupasi korjata luurin omalla vastuulla, jos se ylipäätänsä katsotaan korjauskuntoiseksi. Seuraavaksi reklamoin rutun. Se osuu inhottavasti ranteeseen ja näyttö ei ole symmetrinen. Päälle opiskelujen deadlinet, ylimääräiset kurssit, jotta sain kasattua paniikissa puuttuvat opintopisteet kasaan työkkärintätiä varten (opiskelen ansiosidonnaisella) ja on vähän stressiä pukannut. Minimies on viime aikoina asunut päiväkodissa tai ollut kotihoidettavana sillä aikaa, kun äiti on painanut pitkää päivää ja opiskellut. Eilen katkesi kamelinselkä siinä mielessä, että alkoi ahdistamaan. Se ruttu ja ihan kaikki. Minimiestä näin ohikulkiessa hetken ja kovasti mietin millä ahdistusta lieventäisi. 

Vähän häpeillen myönnän turvautuneeni äärimmäiseen keinoon. Hain omassa huoneessaan tyytyväisesti nukkuvan minimiehen kainalooni unileluksi. Olen hyväksi havainnut kyseisen kikan jo aikaisemminkin. Nukkuva lapsi toimii stressileluna. Varmaan asiantuntijoilla on taas miljoona diagnoosia kyseiseen vaivaan ja kuinka väärin toimitaan ja aiheutetaan lapselle traumoja, joita sitten puretaan jossain vaiheessa kyseisen asiantuntijan vastaanotolla, mutta nukahdin lähes samantien. Myönnän yön olleen sitten vähintäänkin levoton. Minimies on tottunut nukkumaan yksin, mutta mielellään nukkuu kainalossa tarkistaen joka toinen minuutti, että vierustoveri ei ole karannut mihinkään lätkimällä minua naamaan. Muutaman kerran kaivoin myös minimiehen sängynpäädystä, kun oli onnistunut tipahtamaan seinän ja sängyn väliin siitä sentin rakosesta. Viiden jälkeen alkoi vierestä vaativa ulina ja olevinaan paikallistin sen tarkoittavan, missä tutti on ja automaattisesti lähdin varatuttia keittiöstä hakemaan, koska sen tutin löytäminen sängystä tai sängyn alta vie yleensä aikaa. Takaisin palasin tutti kädessä nanosekunnissa huomatakseni vain, että minimies loikoili sängyssä täysin hereillä tutti suussa ja toinen kädessä. Seuraavan tunnin ajan yritin kovasti leikkiä nukkuvaa samalla, kun jälkikasvuni makoili naamani päällä, ratsasti mahani päällä, kävi jostain hakemassa sänkykaveriksi päältä ajettavan mäyräkoiran, kantoi kirjoja, joita luettiin, leikki jo valmiiksi rikkonaisella kännykällä, repi hiuksista, yritti saada minua liikkeelle epätoivoisesti jaloista kiskomalla ja lopulta kävi kaapista hakemassa tabletin ja painui sitä keittiönpöydän ääreen katsomaan. En tiennyt, että minimies oli tietoinen tabletin säilytyspaikasta tai, että onnistui edes youtuben siitä yksin päälle laittamaan. Ilmeisesti meillä on tiedossa loman aikana kitkeä tablettiriippuvuus. 

Yö jäi siis vähän turhan lyhyeksi. Normaalisti meillä nukutaan kahdeksaan. Naaman päällä pyörivä petikaveri tietää yleensä aamulla niskajumeja ja päänsärkyä, mutta asiansa se ajoi ja ahdistus lieveni. Muistan ajatelleeni viime yönäkin, että tässä on kaikki eikä millään muulla ole mitään väliä, ei rutuilla ja kännyköillä. Vaikka pakko myöntää, että nyt tätäkin kirjoittaessa se ruttu vähän häiritsee. 

Korvien putkitus

Jossakin vaiheessa viime korvakierrejakson aikaan totesin lääkärille, että minusta minimies ei enää kuule normaalisti. Kuvittelin lääkärin tavoin, että kuulo paranisi antibioottikuurien jälkeen, mutta viikko viikolta aina höpöttävä pikkumieheni muuttui hyvin hiljaiseksi, lopetti kokonaan yksin puhumisen leikkiessä ja ohjeiden noudattaminen, joka sujui mainiosti, loppui lähes kokonaan. Olen tehnyt kuten kuka tahansa vanhempi ja googlannut paljon lasten kielellisistä vaikeuksista ja ollut erityisen huolissani kielellisestä taantumasta, uusi sanoja ei ollut tullut ikuisuuksiin ja minimies tuntui kadottavan nekin vähät, jotka aikaisemmin osasi. Kirjoja lukiessa ei myöskään enää äännelty kuin eläimet. Autismiakin ehdin jo paniikissa miettimään. 

Koitti päivä, jolloin minimies vihdoin sai putket korviinsa. Viimeksi marraskuussa korvalääkäri oli korviin kurkkinut ja kovasti rivienvälistä vastustanut terveiden korvien putkitusta. Kuulema Jenkeissä putkia ei yhtä terveisiin korviin pistettäisi. Putkitusjonoon pääsin vain ja ainoastaan siksi, koska halusin ja koska minimies täytti korvatulehdusten määrässä putkituskriteerit. Siinä vaiheessa, kun putkituspäivä koitti, olimme jo toisella puolella Suomea ja peruin sen. Puhelimenpäässä käskivät ottamaan yhteyttä paikalliseen terveyskeskukseen ja aloittamaan koko prosessin alusta. Soitolla sairaalaan kuitenkin sain meidät suoraan putkitusjonoon. Putkituspäivänä helmikuussa olimme kipeitä. Maaliskuussa putkitusajan koittaessa juttelin puhelimessa ja päädyimme peruumaan ajan ja jättämään minimiehen jonoon haamuksi keikkumaan, koska minimies oli siihen mennessä sairastanut noin miljoona flunssaa, joista yksikään ei ollut korviin enää pesiytynyt. Siinä taisin jo vitsailla, että tästä se varmaan sitten lähtee ja niinhän se lähtikin. 

Kumma kyllä, olimme molemmat terveitä. Sairaalaan saavuimme leikkausosastolle kello 7:20. Fiksuna olin ajatellut lätkäistä minimiehen kämmenselmiin emla-laastarit heti aamulla minimiehen nukkuessa, mutta eihän siitä mitään tullut. Minimies ponkaisi pystyyn kiljuen ja repi laastarit irti. Luovutin jo muutaman minuutin taistelun jälkeen. Sairaalassa sitten iskettiin emla-rasvaa ja elmunkelmut päälle samalla kun annettiin esilääke ja minimies alkoi hoipertelemaan pitkin odotustilaa. Sairaanhoitajat käskivät pitää lasta sylissä, ettei päätänsä löisi, mutta jälkikasvuni päätti alkaa treenaamaan akrobatiaa sylissä chillailun sijaan ja kiipeili hoiperrellen tuoleilla. Leikkuriin pääsi tällä kertaa jopa äitikin mukaan. Yksi epäonnistunut tippayritys ja seuraavalla suoraan suoneen, vähäistä kiemurtelemista ja kohta minimies jo pöydällä nukkuikin. Tässä vaiheessa kello oli 8:30.

Äiti potkaistiin takaisin odotustilaan, josta minut haettiin kello 8:55, koska minimies oli hereillä, kiljui ja repi ja riuhtoi samalla yökkien. Seuraavat puolitoista tuntia yritin sitten pitää sylissä lasta, joka kiljui taukoamatta, veti itsensä kaarelle, ponnisti väkisin istumaan ja siitä lattialle seisomaan, vaikka pystyssä pysymiselle ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Toisella kädellä revittiin irti tippaa ja kanyylia ja vaadittiin käsiojossa äänekkäästi kiljuen ihmisiä se irroittamaan, samalla kun jalasta potkittiin irti pulssimittaria. Sairaanhoitajat kovasti tsemppasivat ja joku selitti, että hänenkin lapsellansa oli nukutuksesta samanlainen reaktio. Kuulema ne lapset, jotka heräävät nukutuksesta liian aikaisin ovat kuin kännissä ja koska eivät käsitä miksi ovat niin sekaisin päästänsä raivoavat sitten lakkaamatta. Lopulta meidät heitettiin pois heräämöstä odotustilaan ja käytävälle raivoaamaan, jotta toiset pikkupotilaat heräämössä saisivat nukkua. Kummasti siinä hiki tuli, kun kiljuvaa ja sätkivää 12 kilon säkkiä kantoi selkä vääränä pitkin käytäviä pitkälle toista tuntia. Sitten huuto loppui kuin seinään ja mehujään jälkeen lähdimme kotimatkalle. 

Itse operaatio oli tosiaan nopea (olimme sairaalassa lopulta noin 4 tuntia kokonaisuudessaan), joskin minimiehen molemmat kovat olivat täynnä liimamaista nestettä, jota oli ollut niin paljon, että erikosituva lääkäri ei ollut onnistunut putkia niihin asentamaan vaan operaation oli lopulta suorittanut osaston ylilääkäri. Johtuen liimakorvista, joita minimiehellä ei pitänyt olla, kotiuduimme korvatippojen kanssa, jotta putket pysyvät auki. Parin viikon päästä minimiehellä on tarkastusaika korvapolilla, jossa varmistetaan, että putket tosiaan ovat edelleen auki. 

Ja palatakseni alkuun… sairaalasta kotiutui minimies, joka seisoi koko loppupäivän keittiön pöydällä kiljuen “vaavaa”. Lisäksi muukin omapuhe palasi mukaan kuvioihin ja viikonloppuna meillä on taas leikitty äänet katossa. Minimies myös reagoi puheeseen ja kirjoja lukiessa meillä taas mautaan kuin kissa, haukutaan kuin koira ja hirnutaan kun hevonen. Eilen illalla istuimme sängylläni ja ulkona ohi ajoi hyvin kovaääninen auto, johon minimies reagoi sanomalla “oho” ja osoittamalla ikkunaa kohti. Silloin tajusin, ettei minimies ole kuullut aikapäiviin edes ohi ajavia autoja. 

Liimakorvahan pahimmillaan aiheuttaa 30 desibelin kuulonalenemisen. Ihmisen normaalipuhe metrin päässä on 60dB, joten jos siitä otetaan puolet pois niin aika hiljainen se maailma on viime aikoina ollut. Luultavasti minimies ei ehdi oppia puhumaan tässä parin kuukauden aikana ja kohta taas tökitään ja tutkitaan ja hutkitaan, mutta onpahan tämäkin asia nyt hoidossa. 

Kahdeksas kuuri

Äitienpäivä tuli ja meni. Lahjaksi sain ehkä maailman kauneimman päiväkodissa tehdyn kortin. Kyllä kannatti raahata puolikuntoinen minimies sinne viime viikolla… 

En muista, että se kohdallani olisi koskaan merkinnyt mitään erikoista. Viime vuonna kuitenkin ensimmäisenä äitienpäivänä nostalgiafiiliksissä lähdin lapsuuteniympäristöön kävelylenkille. Kävelin metsätietä vaunuja työnnellen ja ihastelin valkovuokkoja. Tänä äitienpäivänä palattiin ruotuun ja luuttusin oksennuksia ja kurkin vesisadetta sälekaihdinten raosta. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kahteen viikkoon olen ollut itse niin sairas, että ensimmäistä kertaa piti hälyttää apujoukkoja, koska olin varma, että kuolen, enkä missään määrin ollut kykenevä huolehtimaan kenestäkään. Onneksi satuimme olemaan silloin vanhemmillani kylässä. Tästä seurasi se, että parin päivän päästä muut sitten sairastuivat vatsatautiin (luulin itse siihen saakka saaneeni ruokamyrkytyksen) ja kohta olin talossa ainoa terve. Pari semitervettä räkäistä päivää ja minimiehen silmät alkoivat rähmimään. Koska limaa tuli ovista ja ikkunoista vaadin, että korvat katsottaisiin uusiksi ja tulehdus oli levinnyt terveeseen korvaan, jossa tärykalvo pullotti liikkumattomana ja sameana. Uusi antibioottikuuri, josta sitten allerginen reaktio, johon ilmeisesti eilinen oksentelu liittyi. Toivottavasti, tai sitten kohta makaan taas itse kuolleena kylpyhuoneessa. Tänään aamulla, sen jälkeen, kun olin yöllä kitissyt kilpaa minimiehen kanssa huomasin, että lääkäri olikin määrännyt jostain syystä saman antibioottikuurin uudestaan. Käytiin taas tänään lääkärillä ja aloitettiin kolmas kuuri. Joskaan terveyskeskuslääkäri ei suinkaan herättänyt luottamusta. Esitteli vaihtoehdot ja leivitte käsiään, että mitä kuulema haluan, kun vaihtoehtoja ei ole kuin nämä ja joko ne eivät ole aikaisemmin tehonneet tai sitten minimiehelle iskee niistä urtikaria. Ensimmäistä kertaa sitten pääsin valitsemaan jälkikasvulleni syötettävän antibiootin. Tein varmaan väärän valinnan, mutta ainakaan tästä ei ole aikaisemmin tullut allergisiareaktioita vaikka ei tällä viimeksi tulehdusta ainakaan voitettu. Tilanne nimittäin on se, että mielestäni korvatulehdus haittaa öiden lisäksi tällä hetkellä ihan minimiehen kuuloa. Joko sille on iskenyt valikoiva kuulo tai sitten korvatulehdus on pistänyt korvat tukkoon. 

Tänään on sitten palattu takaisin arkeen, vaikka yksi hoitajista kovaan ääneen saarnasi, että minimiestä olisi turha puljuun tuoda. Vetosin siihen, että lääkäri oli sitä mieltä, että korvat voisivat näyttää tältä hamaan tulevaisuuteen saakka, minimies ei ole räkänen ja leikkii kotona normaalisti. Opiskelukiireet painavat päälle siinä määrin, että suoritan nyt diipadaapakursseja, jotta saan tarpeeksi opintosuorituksia ja opiskelu pienen lapsen kanssa on oma taitolajinsa. Käytännössä oma-aika on nykyisin silloin, kun minimies nukkuu ja yleensä olen siinä vaiheessa niin väsynyt, että opiskelun ja nukkumisen väliltä valitsen nukkumisen. Pienenä saattoi tyhjentää lelulaatikon lattialle ja antaa siinä pyöriä akselinsa ympäri toista tuntia. Muutaman kerran muistan ottaneeni siinä samalla päiväunetkin. Nykyisin yleensä minimies lyö tahtipuikkoa ja minä yritän pysyä perässä. Siivoaminenkin tapahtuu peräkanaa niin, että minä laitan tavaroita paikoilleen samalla kun minimies niitä perässä purkaa. Jostain syystä purkuvaiheessa löytyvät myös kätköt ja varastot ja roskikset. Tällä viikolla maitoallerginen lapseni on tullut vastaan tyhjät raejuusto- ja jugurttipurkit käsisissä, joita on nuollut onnellisena ja todennut, että “nämnäm”. Tänään puolestaan minimies tuli katsomaan imurointiani korvikemaitojauheet naamassa ja vaatteilla ja annoslusikka kourassa, josta onnellisena sitten jauhoa kitusiinsa lappoi. Keittiössä sitten lattialla odotti kilo kaatunutta maitojauhetta lattialta. 

Päivääkään en pois antaisi… mutta toivottavasti nämä sairastelut olivat nyt sitten tässä.