lauantai 13. huhtikuuta 2019

Lapsimessut 2019

Hiljaiseloa voisi selittää ainoastaan yhdellä asialla… ruuhkavuodet tai pikemminkin ruuhkavuosi pitää kiireisenä. Olen päivät opiskelemassa ja minimies päiväkodissa. Illat ja yöt arvon nukunko vai teenkö rästihommia. Yleensä nukun. Viikonloppuisin raivaan kämppää ja yritän saada tehtyä rästihommia, yleensä siinä onnistumatta. Usein kirjoitan tekstejä päässäni, mutta siinä vaiheessa kun vapaahetki iskee valikoin nukkumisen. Tosin viime aikoina olen ollut niin stressaantunut, että käytännössä olen nukkunut muutaman tunnin ja syönyt koko päivän päänsärky ja migreenilääkkeitä, jotta selviän iltaan saakka. Paljon on sattunut ja tapahtunut (oikeasti ei käytännössä juurikaan), mutta palaan niihin myöhemmin. Meinasin nimittäin, että jos en nytkään saa aikaiseksi kirjoitettua kynnys kirjoittamiseen jatkaa kasvuaan. 

Käytiin kuitenkin minimiehen kanssa piipahtamassa Lapsimessuilla heti avajaispäivänä perjantaina. Muistelen viime vuoden noviisisessiota edelleen lämmöllä, joskin viime messuilta kotiin kuljetettu messuvieras oli vähemmän pidettyä seuraa, kun minimies sairastui elämänsä ensimmäiseen oksennustautiin ja oksennusfobinen äiti yritti kovasti kasvaa mukana. Vuodessa ei ole kasvettu mihinkään ja kun opinnoista tuli kuukauden tauko, ensimmäinen asia jonka tein oli ottaa minimies kuukaudeksi kotihoitoon päiväkodin norovirusepidemian alta. Jokaisen reissun jälkeen uimme molemmat sappuassa ja käsidesissä ja nihkeästi päästän jälkikasvuani yhtään mihinkään. Puollustuksekseni sanottakoon, että minimiehellä on paha tapa esimerkiksi junassa nuolla seiniä. Tapa joka ilmaantuu esille ainoastaan julkisissa ja mahdollisimman likaisissa paikoissa. Lähdin liikkeelle viime vuoden tapaan tiukalla messubudjetilla ja saavuin paikalle tällä kertaa ulkopaikkakuntalaisena samalla kun kaihoisasti katsoin entistä asuntoani junan ikkunasta ja selitin minimiehelle, että täällä me asuttiin vielä hetki sitten ja tuosta me aina käveltiin ja tuonne mentiin. Uskomatonta, että siitäkin on kulunut vasta vain muutama kuukausi (muutimme virallisesti vuoden vaihteessa). Tuntuu, että kyseessä olisi vähintäänkin edellinen elämä. Toisin kuin viime vuonna tällä kertaa minulla oli myös tiukka aikataulu. Piti ehtiä messuilta vielä Stockmannille ja siitä sitten takaisin Hämeenlinnaan iltapäivän aikana. Paikallakin olin vasta kymmenen aikaan ja pakko myöntää, että kyllä jossain vaiheessa perhosia taas lenteli mahanpohjassa kun ihmismassan joukossa kohti Messukeskusta Pasilasta astelin. 

Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota koululaisiin. En nimittäin muista niihin vuosi sitten törmänneeni. Ajattelin naivisti, että ehkä koululaiseksi jäivät siksi huomaamatta, kun viimeksi rynnin ensimmäisten joukossa sisään. Alakertaan päästessäni oli kun olisi astunut viidakkoon. Koko halli oli täynnä sinne tänne säntääviä alakoululaisia. Olin kun pahimmassa painajaisessani ja tähän sivuhuomautuksena, että olen juuri pätevöitymässä alakoulun luokanopettajaksi, joten yleisesti minulla ei ole mitään patoutumia ja antipatioita koululaisia kohtaan. Jos rattailla liikkuminen on yleisesti messuissa hankalaa koululaisten kanssa se oli sitäkin vaikeampaa. Kun yritit kulkea paikasta A paikkaan B, piti ottaa huomioon, että jos päästit yhden koululaisen kulkemaan ohitsesi, perässä niitä koululaisia tuli tusina tai kaksi. Joko messuilla on aina ollut yhtä paljon ääntä tai sitten koululaisista lähti sitä tavallista enemmän tai perähikiällä oleskelu on vääristänyt kuuloaistini. Olin ollut paikalla hetken. Minimies kitisi ja korvissa humisi. 



Suunnistin ostamaan kotiin unohtamieni vaatteiden tilalle kuteet valokuvaukseen Metsolalta. Olen tähän saakka ottanut kuvat itse, vaikka aina olenkin haaveillut muiden ottamista kuvista. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin on se, että minimiehen valokuvaaminen yksin on mahdotonta ja tätä menoa minulla ei ole kohta enää ensimmäistäkään kuvamuistoa aikaväliltä jolloin jälkikasvuni kasvaa ja kehittyy ja muuttuu silmissä. Tuon jälkeen kiersin pari paikkaa. Ilmaisjakeluita ei juurikaan ollut, onnepyörien kimpussa pyörivät koululaiset, jotka ohittelivat jonon miljoonalle yrityskierroksellensa. Joku koululainen vei juustomaistiaiset mennessään ja Hammaskeijun pastilleja oli turha yrittääkkään päästä maistelemaan. Siihen päälle omatahtoinen taapero, joka ehdottomasti olisi halunnut kävellä yksin. Vajaan metrin mittainen taapero liikkuu muuten väkijoukossa huomattavasti nopeammin kun perässä lyllertävä äiti-ihminen rattaiden kanssa. Kirjastoalueella oli tilaa hengittää, mutta sinnekin oli pesiytynyt koululaisia, jotka nuijivat kilvan jättimäistä pehmotiikeriä. Siitä kun koululaiset pois lähtivät nuijimista sivusta seurannut minimies kipitti tiikerin viereen ja aloitti nyrkillä hakkaamisen. Olisi kai pitänyt olla ylpeä, että nopeasti se oppii, mutta seuraavat viisitoista minuuttia harjoittelimme miten tiikeriä silitetään “nicely”, “softly” ja “gently”. 



Kävimme ohikulkiessa vähän muskarissa pari laulua lurauttamassa, autoratoja katsomassa ja minimies melkein ryntäsi radalle lautojen yli, kun äiti-ihminen oli liikkeissään liian hidas. Kepin päässä törröttävät ilmapallot menivät kaiketi koululaisille, koska niitä ei paikalla juurikaan näkynyt muualla kun läjäpäin koululaisilla, jotka niitä kilvan puhkoivat. Yhden pallon minimies onnistui lattialta noukkimaan (itseasiassa kaksi, mutta ensimmäisessä oli tikku katki), mutta sekin puhkesi kun minimies sillä Metsolan lattioita pesi. Eväspaikat notkuivat koululaisia ja minimiehelle ei käynyt edes messujen ilmainen lounastarjoilu. Aloitin kysymällä, että olisiko tarjolla mitään viljatonta tai sellaista, jossa ei ole kotimaisia viljoja ja siihen se jo kosahti. En vielä päässyt maitoon, nautaan tai soijaan. Söimme sitten jossain kolossa eväitä. Paloauto ja poliisiauto olivat kivoja. Poliisimopoa minimies ihasteli pitkään, mutta siinä istuminen ei ollutkaan niin kivaa. Hahmot olivat vähintäänkin pelottavia tai epämääräisiä, kunnes minimies tapasi omat lempparinsa, Mashan ja karhun (Masha and the bear). Sitä riemua kun karhu olikin elävä ja siinä edessä. Karhu levitti kätensä ja minimies kipitti karhun syleilyyn useamman kerran. Mashakin kelpasi muutamaan otteeseen ja siinä vaiheessa minun piti minimies jo paikalta pois raahata, että muutkin saisivat halivuoroja. Siitä asti meillä on alkanut uusi Masha ja karhu -kausi. Mukaan minimies sai jonkun kirjan, josta voisi leikata Masha ja karhu -muistipelin. Tuota lehtistä olemme lukeneet jatkuvasti ja ihastelleen miten tuossa on Masha ja tuossa on karhu ja tuossa on Masha ja karhu. Youtube on myös ollut ahkeassa Masha ja karhu -moodissa. Aikaa kului 2.5 tuntia ja rahaa reilu 60 euroa Metsolaan. Viime vuoden huipputarjouksia en löytänyt, jolloin ostin Blaalta legginsit viidellä eurolla. Ilmaiskrääsänä sain peräti Elisalta kaksi sukulakua. Fiksumpana jos olisin tiennyt koululaisten valtaavan koko messuhallin (kuulin villejä huhuja jälkeenpäin, että kouluille olisi jaettu 8000 ilmaislippua) olisin ajoittanut messuilun johonkin toiseen päivään. Toisaalta kuvausvaatteet tuli hankittua. Vaipanvaihtopisteelle en tänä vuonna viruskammoisena edes uskaltautunut. Vähän kuitenkin messuhammasta kolottaa, kun olen jälkeenpäin katsonut kuvia toisten messulöydöistä. Ehkäpä siis ensi vuonna taas messuille fiilistelemään uudelle innolla. 


2 kommenttia:

  1. Luin jostain, että Helsingin koululaisille oli jaettu 8000 ilmaislippua. Todella huono veto! Mulla paloi käämi ehkä miljoona kertaa siihen, kun nää koululaiset juoksentelivat täysiä pitkin käytäviä ja törmäilivät vaunuihin. Lisäksi kaikki ilmaisjutut ja maistiaiset menivät koululaisille, kun he rohmusivat niitä. Laitoin messukeskukselle tulikivenkatkuisen palautteenkin asiasta ja toivoin siinä, ettei tämä virhe pääse enää koskaan toistumaan.

    VastaaPoista
  2. Tuo messukokemus kuulosti mun pahimmalta painajaiselta. :O Toivottavasti saavat riittävästi palautetta että ei mitään ilmaislippuja koululaisille - ainakaan tuollaisessa mittakaavassa. Jos siis toivovat saavansa sinne maksavia asiakkaita.

    VastaaPoista