torstai 6. joulukuuta 2018

Työläisen arkipäivät

Olen elänyt koko syksyn ruuhkakuukausia. Edelleen välillä tuntuu käsittämättömältä, että minulla on lapsi. Arkiaamut noudattavat aina lähes samaa kaavaa. Käytännössä herään kello 5:37. Hyvinä aamuina minimies jatkaa edelleen unia, mutta huonoina aamuina herää samalla kitisemään, jolloin en pääse suihkuun aikataulussa ja unohdan aina käydä laittamassa auton lämpiämään (ajastin ei toimi, joten jotta moottori lämpiäisi pitäisi muistaa käydä noin puoli tuntia ennen lähtöä). Jos minimies nukkuu, käyn suihkussa ja puen ja lämmitän maidon, johon isken päivän lääkeannoksen Pegorionia pitämään suolen toiminnassa ja herättelen minimiehen nätisti maitopulloon. Jos minimies ei nuku, yleensä ensimmäisenä suuntamme yhdessä maitoa lämmittämään, jonka jälkeen hyvinä päivinä karkaan suihkuun tässä vaiheessa, huonoina päiviänä olemme kohta molemmat suihkussa, jolloin aikataulu pettää. En ole kertaakaan tainut kuivata hiuksia ennen lähtöä, meikkaaminen tuntui turhalta ajan haaskaukselta jo ensimmäisen viikon jälkeen ja yleensä aamun ehostus rajoittuu siihen, että yritän epätoivoisesti löytää samanväriset sukat jalkaani. Sänky jää petaamatta ja tavarat levälleen. Minimiehen pesen ja puen ja kohta tungen jo ulkohaalaria päälle ja istutan rattaisiin. Tässä vaiheessa tarkistan, että kaikki on kasassa (oma reppuni ja minimiehen) ja pahoittelen kovasti kitisevälle jälkikasvulleni, että sori, ei minuakaan huvittaisi töihin mennä. 

Ulkona kiroan, että unohdin sen auton lämmityksen ja nyt kaikki ikkunat ovat jäässä. Lastaan minimiehen takapenkille ja pistän youtuben lastenlaulut soimaan. Meillä nykyisin viihdytään loistavasti autossa ja reilun viiden minuutin matka tuntuu todella lyhyeltä. Päiväkodin pihassa olemme noin 6:45, jolloin ihmettelemme yhdessä miten pimeää on ja kuinka kaikkialla on hohtavia katulamppuja. Käymme riisumassa vaatteet minimiehen lokerikkoon, jonka jälkeen suuntamme päivystyspuolelle. Tässä vaiheessa minimies tekee pikatarkisuksen paikka olevista aikuisista ja luultavasti päättää tällöin viimeistään, että eiköhän tämä tässä ollut, että voitaisiinko jo lähteä kotiin. Oman ryhmän aikuisten (tai kahden kolmesta) syliin minimies yleensä nykyisin (viimeiset pari viikkoa) menee oma-aloitteisiesta, mutta muiden aikuisten seura ei voisi vähempää kiinnostaakaan. Luultavasti selitän jotain, ettei viime yönäkään oikein nukuttu ja flunssa on taas melkoinen ja yskäkin kuullostaa oikeasti pahemmalta kuin onkaan, mutta soittakaa jos huonolta näyttää. Pikaiset heipat ja sitten puen tuulikaapissa kengät jalkaani kun minimies ulvoo protestiksi. Autossa olen noin kello 7:00, jonka jälkeen alkaa ikioma-aikani, jolloin ajan töihin. 

Puolen tunnin ajo on päivästä riippuen kaikkea rentouttavan ja olipa lähellä, ettei hengestään päässyt. Jos tulee ja rätkii räntää tai vettä ajaminen pimeässä on aika kammottavaa. Yksi päivä vastaantulevalla kaistalla joku oli ajanut päin kaidetta ja hälytysajoneuvojen valot näkyivät kilometrien päähän. Edelleen hidastan luvattoman paljon kyseisessä kohdassa, ihan vain varmuuden vuoksi. Töissä olen päivästä riippuen ajoissa tai todella ajoissa. Kerran erehdyin ehtimään paikalle juuri ja juuri ja huomasin, että koulussa kannattaa olla ennen oppilaita. Koulun läheisyydessä ajaminen ruuhka-aikaan on sekin kyllä aika kamalaa. Itse työpäivä työpaikalla kestää päivästä riippuen 4-8 tuntia. Yleensä lähden paikalta samantien. Ajo valoisassa takaisin päin taittuu huomattavasti nopeammin.

Päiväkodilla olen päivästä riippuen kello 14:00-16:30. Joskus olen niin aikaisin, että minimies on vielä päiväunia nukkumassa. Kokouksen jälkeen (onneksi vain kerran viikossa) olen niin myöhään paikalla, että taas on pimeää ja kummastellaan taas katulamppuja. Minimies on myös noiden päivien jälkeen aivan puhki ja käytännössä nuokkuu jo koko kotimatkan. Viikottaista hoitoaikaa minimiehelle kertyy reilu 37 viikkotuntia. Määrä tuntuu käsittämättömältä. Kotona alkaa yleensä ulina. Viime viikolla alkoi ulina jo päiväkodilla, koska jälkikasvuni on päättänyt muuttaa kokonaan päiväkodille asumaan. Äitiä on pikaisesti mukava käydä moikkaamassa, mutta sen jälkeen pitäisi päästä sälekaihtimia repimään tai sängylle riuhumaan. Kotimatkalla yleensä pysähdymme kaupassa tai ajamme kotiin, josta lähdemme tarvittaessa kauppaan. Yhteinen aika tuntuu niin lyhyeltä, että kuulun niihin ihmisiin, jotka raahaavat väsyneen lapsen tarhapäivän jälkeen kauppaan kitisemään. 

Kotona olemme päivästä riippuen kello 14:30-17:30. Yleensä kitinä alkaa samantien. Joskus annan maitopullon, joskus menemme sänkyyn huilaamaan ja minimies nukkuu minipäikkärit tai syömme yhdessä välipalaa. Yleensä minimies touhuaa omiaan ja minä makaan puoli kuolleena lattialla seurana. Kovasti yritän tsempata jotain irti itsestäni ja yleensä edes hetken teemme jotain kehittävää, luemme kirjoja, rakennamme legoilla tai piilotamme autonavaimen (en edelleen ole löytänyt toista autonavainta mistään). Noin kello 18:30 viimeistään on iltapuuron aika. Minulla olisi valtavan pitkä lista erilaisia kielen kuntoutusliikkeitä, joita pitäisi tehdä ja treenata tässä vaiheessa, mutta ihan joka ilta en yksinkertaisesti ole jaksanut alkaa siitäkin tappelemaan väsyneen lapsen kanssa. Olemme aina sopivan väliajoin ottaneet mukaan uuden harjoitteen vanhojen tilalle niin määräkään ei tunnu niin suurelta. Jotta minimies suostuu laittamaan suuhunsa jotain karkeaa, yleensä youtube taas pyörii pöydällä, jolloin syöminen käy huomaamatta. Ruokapöydästä kannan päästä varpaista puurossa olevan minimiehen suihkuun, jossa päivästä riippuen voi kulua pitkään tai sitten vain hetki, jonka jälkeen vaihdetaan yöpuku ja yritetään muistaa harjata hampaat. Sängyssä ja unessa minimies on kello 19:00-20:00. Jossain vaiheessa unessa oltiin jo puoli seitsemän, mutta sitten minimies alkoi heräilemään yhdeksän aikaan “päiväunilta” ja valvoi tuntikausia, jolloin itsekään en päässyt nukkumaan vasta kuin pitkälle puolen yön jälkeen. 


Periaatteessa tämän jälkeen pitäisi tehdä töitä. Käytännössä kuitenkin aika usein makaan puoli kuolleena sohvalla seuraavat tunnit, jonka jälkeen luovutan ja kömmin nukkumaan puolen yön aikaan, kauhuissani siitä, että huomenna kaikki pitäisi taas aloittaa alusta. Viikonloput ovat ihania. Silloin meillä on harvoin mitään isompaa suunnitelmaa ja toimimme lähinnä fiilispohjalta. Tänään Itsenäisyyspäivänä esimerkiksi emme tehneet yhtikäs mitään. Minimies oli hereillä jo ennen kuutta. Epätoivoisesti yritin venyttää nousemista seitsemään, jonka jälkeen istuimme aamiaispöydässä pitkään ja hartaasti. Jossain välissä minimies kävi parvekkeella nukkumassa monen tunnin päiväunet samalla kun levytin urakalla sohvalla. Päivän kohokohta oli pahvilaatikko, joka jaksoi viihdyttää tuntikausia. Näitä lisää kiitos! Onneksi työpäiviä on jäljellä 11. Sen jälkeen joululoma ja muutto, jonka jälkeen koitetaan millaista on opiskeluarki kaksin lapsen kanssa uudella paikkakunnalla keskellä ei mitään, josta en tunne ensimmäistäkään ihmistä. Jäisipä meille enemmän aikaa yhdessäoloon... 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti