torstai 25. lokakuuta 2018

Pikku kakkonen

Miten aika rientääkään… huomenna minimies täyttää jo 14 kuukautta. Tarkoitus on olla sepustella “rakas poikaseni” -kirjelmä, mutta jotenkin sen kirjoittaminen on aina jäänyt ja vaikka tarkoitus oli sellainen rustata tässä viime minuuteilla, tämän äidin aivot käyvät aivan ylikierroksilla. Tarkoitus on ollut aina, että vuoden vaihteessa olisimme suunnanneet toisaalle Suomeen hakemaan itselleni muuntokoulutus. Näiden kuuden vuoden aikana valmistumisesta onnistuin kuitenkin työllistymään päteväksi vuorotteluvapaansijaiseksi, koska olin ollut yli 90 päivää työttömänä viimeisen 14 kuukauden aikana. Kyseessä on ensimmäinen työpaikka koskaan, jossa olen muodollisesti pätevä. Tämän varjolla työkkäri on kuitenkin eväämässä nyt minulta oikeutta opiskella työttömyysetuudella, koska olen kuulema osoittanut, että koulutukseni on riittävää ja työlistyn näinkin. Koska itseltäni puuttuu toisen opetettavan aineen pätevyys, kevätlukukaudella olisin nykyiseenkin työhöni epäpätevä. Koko Suomessa nykyisiä työpaikkojani on tälläkin hetkellä haussa tasan kaksi, johon kumpaankaan en ole pätevä. Molemiin vaaditaan kolmen oppiaineen pätevyyttä ja toiseen päälle tiettyä pätkää työttömänä, jota näin työllistymisen jälkeen en täytä sitäkään. Vastaavasti alalle, jolle tarkoitus oli mennä muuntokoulutukseen, paikkoja on auki kymmenittäin pitkin Suomea. Ahdistaa ja olen etsinyt koko illan porsaanreikiä, joilla rahoittaisin koulutuksen. Työkkärin täti vielä kehtasi kysyä, että olenko aloittamassa opintoja, jos saan kielteisen päätöksen? Että milläköhän meinasin elää ja elättää jälkikasvuni? Pyhällä hengellä? Ilmeisesti myöskään työkkärin tätiä ei voi vaihtaa. Tuntuu jotenkin epäinhimilliseltä saada sähköpostia kello 18:47 työkkäristä! 

Uusi työpaikka on muutenkin osoittautunut fiaskoksi. Koko koulu täynnä sädesientä ja alati voimistuvat oireet. Yskin kuin keuhkopotilas kaiken ajan. Raskauskilot kulkevat tiukasti mukana ja epätoivoiset yritykseni päästä niistä eroon, ovat tälläkin viikolla tuoneet kilon lisämassaa. Minimiehen kuulumisia pitää päivittää paremmalla ajalla. Meillä ei oikein edelleen syödä eikä etenkään kävellä. Heinäkuussa alkanut infektiokierre jatkuu yhä. Reiluun kuukauteen on diagnosoitu useampia korvatulehduksia ja lääkekuureista on menossa antibiootti numero kolme. On ollut räkätautia, flunssaa, kuumetta, yskää… uskomatonta kyllä, olemme säästyneet oksennustaudeilta ja edellisen kerran meillä on yökkäilty kohta kaksi kuukautta sitten! Viikonloppuna puolen yön jälkeen valvottuani taas pari vuorokautta putkeen korviaan kipuilevan lapsen kanssa sain kuningasajatuksen ja ilmoitin itseni klinikalle ensikäyntiin. Laskin, että kolmessa viikossa ehtisin pudottaa elopainoani vähintään kymmenen kiloa (hah), mutta siinä missä minimiehen kierrossa takaraivossa jyskytti tuo 36-iän maaginen raja (minimies on lähtöisin viimeisestä mahdollisesti 35-vuotiskierrosta), tällä kertaa tein mielessäni laskelmia kuinka jos nyt onnistuisin paksuksi pamahtamaan saisin vielä samaa kulukorvausta mitä minimiehestä. Parin kuukauden päästä varmaan tipahdan jollekin perustukitasolle, jolloin kaikki turhaan törsääminen olisi kiellettyä. Sen jälkeen on sitten eletty hikisiä hetkiä, kun olen paniikissa miettinyt, että mitäköhän olen taas vaihteeksi tekemässä. Lapsi tähän saumaan, kun kohta ollaan kodittomia ja ilmeisesti työttömiä vailla mitään oikeutta mihinkään tukeen. Kaupasta hain foolihappoa, jota kuulema kyllä olisi pitänyt napsia useita kuukausia ennen raskauden suunnittelua, jotta ehtisivät vaikuttaa mihinkään. Samalla varasin ajan verikokeisiin, joissa pitäisi tarkistaa kilpirauhasarvoni ja päälle rauta-arvot. Ferritiini on kuulema raskausrintamalla nykyisin kovasana, eikä hoitoja kannattaisi tehdä ennen kuin ne ovat jossain arvoissa, jota ne eivät itselläni ole koskaan olleet. Lisäksi kai se vihdoinkin pitäisi uskaltautua sokerirasitustestiin. Minullehan lätkäistiin raskausdiabetes-diagnoosikin kaiken muun lisäksi. En taida kyllä sielläkään uskaltauta käymään ennen kuin mahareppu on pienentynyt, joka sekin varmaan on esteenä ylipäätänsä pakkaspullan istutuksessa. 

Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että vaikka minimieskin oli tekemällä tehty, loppupeleissä olin ihan paniikissa, kun raskaustestin tein, että mitä sitä tulikaan tehtyä. Raskauden aikana sitten suunnittelin jossain vaiheessa katoavani jonnekin ulkomaille ja olevani ikuisesti raskaana. Kiteytettynä, olin päästäni aivan sekaisin ja silti kun minimies sitten siinä oli, en ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Tämän varjolla yritän luottaa siihen, että jos tuuri kävisi, kaikki menisi ihan yhtä hyvin ja onnellisesti. Klinikalta jo soittelivat ja varmistivat aikaa. Samalla sanoivat, että varsinaisesti tapaaminen ei mikään ensikäynti ole, koska pullia löytyy valmiina pakkasesta. Haluaisin kuitenkin, että joku tsekkaisi paikat, josko olen jo munista totaalisen tyhjä, sekä antaisi jonkinlaisen suosituksen endometrioosin hoitoon. Minullahan löytyi sektiosta yllätysendometrioosi, joka oli levinnyt molempiin munasarjoihin ja kohtuun ja tehnyt kiinnikkeitä koko alavatsalle. Lisäksi kohdusta paikallistivat pari myoomaa, joten ehkä näiden varjolla minimies oli ihmeeni, jollaista toista ei tule. Toisaalta haluaisin päästä pakkasen tyhjennykseen, että jos nyt ei nappaa, vielä ehtisin yhden IVF:n tehdä siittiöillä, jotka nekin ikiruodassa uinuvat. Toisaalta pakkasen tyhjeneminen tuntuu ihan yhtä kauhistuttavalta ajatukselta. Toivoisin vain, että kuinka sitten lopulta käykään, osaisin olla katkeroitumatta ja iloita siitä, että minulla on edes yksi ikioma pikkuinen, jota voi halia ja rutistella. 

Yritän kovasti olla lukematta tilastoja tai mitään muutakaan. Ehkäpä jänistän viime metreillä ja siirrän projekti kakkosta hamaan tulevaisuuteen. Minimiehen aikaankin julistin kovaan ääneen, että jos olisin tiennyt, että heti ensimmäisellä yrityksellä paksuksi pamahdan, olisin odottanut ainakin seuraavat puoli vuotta. Edelleen mentaliteetilla, että helppoa kuin mikä. Toisaalta hirvittää jo nyt. En ole eläissänyt tehnyt yhtään negatiivista raskaustestiä (okei, yhden, jossa kyseessä olisi ollut lähes netseellinen sikiäminen), joten pettynyt en ole koskaan joutunut olemaan. Aikoinaan kyseisen puljun ylilääkäri selitti, että ainoat asiat joihin tilastollisesti pystyn vaikuttamaan ovat tupakointi ja liikakilot. Koska en tupakoinut, tehtäväkseni jäi karsia niitä kiloja ja silloin oikeasti painoin parikymmentä kiloa vähemmän. Raskaus näin painavana myös hirvittää, mutta joskus saa lukea niistäkin friikeistä, joilla paino ei nouse raskauden aikana ollenkaan. Siihen minäkin tähtäsin huonolla menestyksellä. 


Klinikka muisti minua tällä viikolla siittiösopimuksella. Kyselin sen perään jo lähes vuosi sitten, jolloin minun käskettiin olla ihan rauhassa, että niin kauan kun kukaan ei niiden perään kysele, ne pysyvät pakkasessa ilmaiseksi. Ilmeisesti infoaminen elossa olemisestani sai sitten rattaat pyörimään. 

Luonnolliseen vai lääkekiertoon? Yksi vai kaksi? Viime kerralla ruikutin kahta alkiota itselleni vedoten siihen, että olisi edes jonkinnäköiset toiveet raskautumisestani. Lääkäri ei suostunut kuin yhden siirtämään, koska olin kuulema niin nuori ja yhdessäkin olisi minulle tarpeeksi tekemistä. Siitä minkälaisissa oljissa pullat makailevat ei ole mitään käsitystä. Lisäksi kuulema niissä kolmenpäivän ikäisissä mukuloissa ei pitäisi olla mitään huomautettavaa, mutta virallista luokitusta en ole edes kuullut. Käsittääkseni 35-vuotiaalla ainakin puolet munasoluista ovat käyttökelvottomia, joten sen varjolla siellä pitäisi edes yksi potentiaalinen pulla olla lisää. 


Hirvittää, mutta onhan tässä aikaa vielä pari viikkoa tiputtaa ne parikymmentä kiloa. 

1 kommentti:

  1. Tämä ei varmaankaan ollut kysymys mutta äänestän silti: lääkkeelliseen ja yksi :) Johtuen kyl siitä et ite ei jaksanu uskoa mihinkään "luomuun" ku oli vähänkin vaikeuttavaa taustaa ja ikää tässä kohtaa se maagiset 2-3 v lisää..

    Tsemppiä kaikkiin kuvioihin!

    VastaaPoista