lauantai 8. syyskuuta 2018

Kireät kieli- ja huulijänteet

Viime aikoina on taas eletty jännittäviä hetkiä. Kaiken päiväkotimyllerryksen lisäksi yksi ilta tietokoneeni näyttö jäi jumiin jolloin pakotin koneen käynnistymään uudestaan. Sillä poikkeuksella, ettei kone koskaan käynnistynyt ja diagnosoin oma-aloitteisesti vian olevan kovalevyssä. Kone kyllä oli vanha ja hidastunut kuluneen vuoden aikana melkoisesti, mutta kliseisesti olin aina siirtänyt varmuuskopiontia siihen, kun on aikaa. Koneella oli siis kaikki minimiehen kuvat kuluneelta puolelta vuodelta sekä ainoat kuvat hautajaisista, joissa olin ainoa valokuvaaja. Useamman tuskantäytteisen päivän ja yön jälkeen, jolloin oikeasti epäilin saaneni jo vatsahaavan, sain tietää, että kovalevyltä oli onnistuttu pelastamaan kaikki kuvat. Tätä ennen olin kirjoittanut listan missä järjestyksessä kansioita yritetään pelastaa siltä varalta, että kovalevy hajoaa lopullisesti kuvia siirrettäessä. Lisäksi takuita yhdenkään kuvan pelastamisesta ei ollut vaikka kovasti itseäni tsemppasinkin, että jos luodin runtelemalta kovalevyltä saadaan edelleen dataa pelastettua, miksei sama olisi mahdollista omaltanikin. Lysti maksoi 350 euroa, joka mielestäni oli pieni hinta sisältöön nähden ja lupauksesta huolimatta olen edelleen nähnyt painajaisia aina tähän päivään saakka, kunnes viimein hain uuden koneen postista ja pääsin tarkistamaan ulkoiselta kovalevyltä, että kaikki tiedostot tosiaan ovat tallessa ja lukukelpoisia. Ihan vinkkinä kaikilla. Tehkää ihmeessä niistä tärkeistä tiedostoista varmuuskopioita ja oikeasti, ihan niistä täkriemmistä valokuvista kannattaa teettää ne paperiset versiot ja kansiot myös. Tämän lupasin tiedostojen onkijalle tehdä välittömästi, jos vain hän kuvani onnistuisi koneelta noukkimaan. Ihan vielä en ole päässyt lupausta lunastamaan, mutta tarkoitus olisi kasata valokuvakirja minimiehen ensimmäisestä elinvuodesta, hetimiten kunhan vain vielä kuvankäsittelyohjelman saan koneelle asennettua.

Samaan saumaan sattui myös meidän kieli- ja huulijänteiden tarkastus yksityisellä lääkärillä. Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa meidän syömistaipaleesta jo ihan alkuajoista lähtien, kuinka intopiukeena kävin tyhjentämässä Prisman hyllyt soseista, ostin toista tusinaa ruokalappuja, silikonisia lusikkoja, erilaisia jääkuutiomuotteja ja keittelin kasviksia yömyöhällä kattiallassa. Homma taisi jäädä ajatustasolle. Tosiasiassa meillä lähti kiinteiden syöminen käyntiin todella hyvin. Minimies hoksasi mistä hommassa on kyse jos ei heti ensimmäisellä niin viimeistään toisella kerralla. Määriä olisi myös mennyt ihan rajattomasti. Hedelmäsoseista aukesi taivas, lihasoseet maistuivat ja puuro oli hyvää. Sitten alkoi ummetuskierre ja ruokia lähdettiin karsimaan ja kohta huomasin, että minimies oli kahdeksan kuukautta vanha ja edelleen syötiin jotakuinkin samoja ruokia ja samoja määriä mitä silloin neljän kuukauden iässä. Sormiruokailua oltiin harjoiteltu puolen vuoden iästä lähtien yhtä hyvällä tuloksella kuin aikoinaan imetystä. Luin taas totuuksia siitä kuinka ei ole mahdollista, että maidontulo hiipuu ahkerasta imetyksestä huolimatta ja kyllä ne lapset joskus oppivat karkeaa ruokaakin suussansa käsittelemään, mutta entäpä jos eivät opikaan. Mustan ihan alkuajoilta, kun luin jostakin vauvan matkivan vanhemman ilmeitä. Kun vanhempi työntää kielen ulos suustansa, vauva toistaa tämän saman perässä, paitsi ettei minimies kyllä kieltänsä näytellyt. Kyselin facebookissa jos muillakin näin vanhoilla on vielä sihtikurkkuja, jotka eivät syö edes riisinjyvästä, ja vastaukseksi sain, että ovatko jänteet tarkistettu. Kerrankin tuosta naamakirjasta oli hyötyä ja niinpä sitten sukelsin jänteiden ihmeelliseen maailmaan. Samalla huomasin minimiehen kielenpään olevan sydämen mallinen. Valokuvia takaisin kelaamalla sama ilmiö oli ollut näkyvissä jo kuukausia. Neuvolassa huomioni tyrmättiin, koska liikkuihan vauvan kieli todistetusti suussa. Ravitsemusterapeutti kuitenkin suositteli niiden tarkistuttamista jollakin osaavalla neuvolan lisäksi ihan varmuuden vuoksi ja allergialääkäri totesi, että jos minimies olisi vastasyntynyt hän tuon jänteen nyt täällä katkaisisi, mutta kun ikääkin alkaa olemaan hän laittaa lähetteen eteenpäin. Silloin otin ohjat omiin käsiini ja marssin yksityiselle. Sen lisäksi, että minimieheltä löytyi kolmen viikon flunssan jälkeen antibiootteja tarvitseva korvatulehdus, huulijänne on luokitusasteikolla tiukin mahdollinen ja kielijänteen tilannekin on surkea. Sen lisäksi, että itse jänne on todella lyhyt, minimiehen kieli kääntyy voimakkaasti kourulle. Leikkauksella taas on kiire, koska poskihampaiden puhkeamisen jälkeen leikkaus voidaan suorittaa ainoastaan nukutuksessa (ja hinnat yksityisellä ovat jo ihan eri hintaluokassa). Nyt siihen riittää pelkkä paikallispuudute. Leikkaus sovittiin yksityiselle lääkäriasemalle jo maanantaille.

Sitä ennen käytiin myös suunalueen fysioterapiassa kuuntelemassa hoito-ohjeet leikkauksen jälkeen. Samalla tuli sekin sitten virallisesti todettua ettei imetys olisi koskaan voinut onnistua, koska kielijänne on niin tiukka. Myöskään sormiruokailulle ei ole mitään edellytyksiä ja melkeinpä ne ainoat oikeat ruoat, jotka meillä uppoavat välillä, banaani ja kurkku, ovat kuulema minimiehelle hengenvaarallisia. Minimies nimittäin imee kaikki kiinteät ruoat ja mahdollisuuksien mukaan nieleen sitten palaset kokonaisina. Tosiasiassa meillä sormiruokailu ei ole koskaan edes edennyt siihen pisteeseen, että minimies olisi mitään kakonut ja kyse on ollut kuulema tuurista ja siitä, että jälkikasvuni on äärettömän fiksu. Hän nimittäin järjestelmällisesti kieltäytyy karkeiden ruokien suuhun pistämisestä tai sylkee ne kaikki ulos. Itsetekemät soseetkin kuulema ovat usein liian karkeita, joten tarvittaessa sain ohjeeksi suodattaa ne pari kertaa siivilän läpi tai antaa suosiolla kaupan pienten vauvojen soseita (8kk purkkiruoat ovat minimiehelle myös liian karkeita, eikä niitä ole koskaan suostunut syömään). Näitä ohjeita noudattaen olen siis jättänyt ravitsemusterapeutin suosittamat leikkihetket ruoalla välistä enkä tarjoakaan enää mitään normaalia ruokaa muistuttavaa. Niiden aika kuulema tulee sitten kun leikkauksesta on toivuttu.

Leikkauksen jälkihoito on koko operaation vaikein osuus ja juuri otin ensi viikoksi palkatonta vapaata. Jänteitä kun pitäisi venytellä korkeintaan kuuden tunnin välein ympäri vuorokauden, eikä pidempiä välejä saa muodostua arpikudoksen takia. Toisella viikolla isovanhemmat hoitavat venytyksen samalla kun yritän jostain haalia senttejä kasaan tämän kuukauden yllätyksellisiä menoja varten. Koska minimies ei ole koskaan ollut vakuutuskelpoinen lysti nimittäin tapahtuu ihan omakustanteisesti fysioterapeutteja myöten isovanhempien osasponsorointina. Että sellaista. Kovasti toivon, että meillä kaikki operaatiot ja ylimääräiset erikoislääkärikäynnit olivat jääneet vauvavuoteen ja pääsisimme viettämään normaalia taaperovuotta, mutta ehkä tämän jälkeen... nyt ainakin meillä teoriassa on mahdollisuus oppia vihdoinkin syömään ja tulevaisuudessa puhumaan. Ja oikeasti, on tuo jälkikasvuni jokaisen sentin (ja tuhansien eurojen) arvoinen.

3 kommenttia:

  1. No voihan kurjuuden kurjuus. Kylläpä on minimiehellä ollut elämässään vastoinkäymisiä pieneen ikään nähden. Mun mielestä saa tämä jo riittää. =(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No älä ;) Luulisi, että tuolla rahalla mitä tästäkin jälkikasvustani on maksettu olisi saanut priimaa, eikä mitään sekundaa... isossa mittakaavassa pieniä juttuja nämä ovat, mutta sitä tavallisen tappavan tylsää arkea meille kanssa kiitos... ja toivotaan, että kaikki ruokailuun liittyvä olisi nyt vihdoin tässä, eikä kiitos mitään muutakaan enää päälle.

      Poista
  2. Onpas tosi harmi, ettei jänneongelmia huomattu jo vastasyntyneenä :( Mä oon ollut siinä luulossa, että synnärillä tsekataan aina kyseinen asia! Meillä ei jänneongelmia ole kyllä ollut, mutta toinen lapsista on silti ollut varsinainen sihtikurkku melkein 2-vuotiaaksi asti. Olen joutunut laittamaan esim. 10 kk soseet vielä valkosipulipuristimenkin läpi, kun muuten olisi oksu lentänyt ja ikää oli siinä vaiheessa huomattavasti enemmän kuin 10 kk. En tiedä, mikä "herääminen" tapahtui sitten vajaa 2-vuotiaana, kun yhtäkkiä alkoi syömään ns. ikätasoisesti ja nykyään ei kukaan uskoisi, että syömisessä on ollut tosi isoja ongelmia. Mut aika monta turhautunutta itkua on tältä äidiltä päässyt, että eikö toi ipana opi koskaan syömään! No kyllä se oppi. Ihan niin kuin oppi kävelemäänkin. Ja puhumaan. Ja käymään vessassa.

    Muistahan selvittää mahdollisuus Kelan maksamaan erityishoitorahaan. Siihen tarvitaan liitteeksi lääkärin todistus, jossa selvitetään se, että lapsi tarvitsee esim. hoitoa ympäri vuorokauden. Ainakin julkisella puolella on kysytty aina, että tarvitsenko todistusta, jos on mennyt vaikka useampi tunti jossain tutkimuksissa. Erityishoitorahaa voi saada siis vaikka yhdeltä päivältä (jos ottanut palkattoman vapaan!), mutta oon saanut sitä yli kuukaudenkin putkeen, kun oli pitkä toipumisaika leikkauksen jälkeen, eikä päivähoitoon saanut mennä. Erityishoitoraha on tulosidonnainen, eli lasketaan samalla lailla kuin vaikka vanhempainpäiväraha ja ehtona siis myös se, ettei samalta ajalta saa palkkaa. Ja sitä maksetaan myös takautuvasti, sillä käsittelyaika oli ainakin omalla kohdallani suhteellisen pitkä, vaikkei mitään lisäselvityksiä kysyttykään.

    VastaaPoista